Neljäs

Herään aamulla puhelimen hälytykseen, nousen ylös ja könyän suihkuun. Nautin ihanan pitkästä, kuumasta suihkusta ja en meinaa malttaa tulla sieltä pois, minkä seurauksena minulle tulee todella kiire. Kuivaan nopeasti hiukseni ja laitan ne ponnarille, lisään hieman ripsiväriä ja aurinkopuuteria, harjaan hampaani ja puen. 

Menen keittiöön ja etsin aamupalaksi leipää, kahvia ja mehua. Laura ja Joonas ovat lähteneet töihin jo aikaisemmin, he ovat yrittäjinä kaupungin laidalla olevassa isossa rautakaupassa. Syömme Ninan kanssa pikaisen aamupalan ja lähdemme kouluun hänen autollaan. Olen aika hermostunut ja istumme molemmat hiljaa matkan ajan.  

Koulurakennus on iso, valkoinen ja koristeellinen kivitalo, se näyttää todella vanhalta. Nina kertoo rakennuksen olevan 1800 – luvulta, eräs Joensuun vanhimpia. Koulu sijaitsee aivan joen rannalla, lähellä kaupungin keskustaa. Menen ensin koulun kansilaan ja kanslisti, noin kolmekymppinen mies, nostaa katseensa papereistaan. 
”Terve.” hän sanoo minulle ystävällisesti.
”Hei, minun nimeni on Alisa Rinne ja tulen tänne vaihto-oppilaaksi,” sanon hänelle ja hymyilen varovasti. 
”Aivan, tervetuloa Alisa. Minä olen Niko Kuusela, voit sanoa minua Nikoksi. Kiva kun olet täällä, olen pahoillani äitisi puolesta,” hän sanoo myötätuntoinen ilme kasvoillaan. 
”Kiitos” vastaan hämilläni, taasko tämä alkaa?

Sinun lukujärjestyksesi, joitain kirjoja ja koulun kartta ovat tässä”, hän sanoo samalla kun nostaa korkean pinon kirjoja ja papereita kanslian tiskille. ”Tutorinasi toimii Axel, tapaat hänet myöhemmin tänään lounaalla, hän tietää etsiä sinut käsiinsä. Hän neuvoo sinua kouluasioissa ja auttaa pääsemään sisälle meidän systeemeihin.” ”Ensimmäinen tuntisi on näköjään suomea, sitä opettaa neiti Haartman, löydät hänet luokasta 230, toisesta kerroksesta. Pääsetkö sinne, vai lähdenkö saattamaan.” Niko kysyy ja katsoo minua kysyvästi. 

Katson karttaa hetkisen aikaa ja yritän hahmottaa missä olen. Minulla on aivan onneton suuntavaisto, eksyn nopeammin kuin kukaan tuntemani henkilö. Niko huomaa hämmennykseni, nousee ylös ja sanoo, ”minä saatan sinut, luokka on tässä aivan lähellä.”

Kuljemme rinnakkain pitkin koulun käytäviä ja saamme osaksemme uteliaita katseita. Luokka löytyy pian, minä olen myöhässä ja tunti on jo alkanut. Niko astuu luokkaan ja sanoo opettajalle ”tässä on Alisa Rinne, hän on vaihto-oppilas ja aloittaa opiskelunsa koulussamme tänään.”

Opettaja on keski-ikäinen nainen, hänellä on klassisen kauniit kasvot ja pitkät, aivan vaaleat hiukset. Hänen on pukeutunut hyvin istuviin farkkuihin ja valkoiseen, tyköistuvaan kauluspaitaan. Hän nyökkää minulle ja sanoo, ”tule sisälle ja etsi vapaa paikka, tervetuloa.” Pujahdan istumaan ainoaan vapaaseen pulpettiin, joka on tietysti keskellä eturivissä. Yritän olla mahdollisimman huomaamaton ja kaivelen esille oikean kirjan.

Näen pelkästään tuntemattomia, uteliaita, ihan ystävällisen näköisiä naamoja. Yleisväri luokassa on mustavalkoinen, kaikkien kasvot ovat kalpeita ja vaatteet mustia tai valkoisia. Keskityn kuuntelemaan opetusta ja etsin Nikolta saamastani kirjasta oikean kohdan. 

Käymme läpi Suomen kansalliseeposta Kalevalaa, onneksi minäkin tiedän siitä jotain! Isäni luki sitä minulle iltasaduksi, kun olin pieni. Tunnen Väinämöisen, Ilmarisen ja muut kuin omat taskuni. Oloni paranee heti, en olekaan niin pihalla. Tunti kuluu nopeasti ja pian kello soi. Opettaja pyytää minua jäämään hetkeksi luokkaan, hän antaa minulle muutaman paperin ja pyytää täyttämään ne ja palauttamaan sitten hänelle, kyseessä on tasotesti, jonka perusteella hänen on helpompia arvioida minua.

Kerään tavarani, menen käytävään ja yritän päätellä mihin suuntaan minun on mentävä seuraavalle tunnilleni. Onneksi kuulen Ninan tutun äänen huikkaavan ”Lisa miten menee? Onko kaikki hyvin?” 
”Nina, ihanaa, että olet siinä. Minulla on seuraavaksi kemiaa ja ei mitään käsitystä missä tämä luokka olisi,” huokaan helpottuneena hänet nähdessäni.
”Tietysti voin,” Nina naurahtaa.  ”Mennään yhdessä.” 

Matkalla kemianluokkaan Nina rupattelee kevyesti ja kertoo vastaantulevista oppilaista. Suurin osa katsoo minua uteliaana ja hymyilee ystävällisesti. Huokaisen helpotuksesta, kun en näe jäänsinisiä, vihaisia silmiä missään.  Kemianluokassa istutaan pareittain, ainoa tyhjä paikka on taas eturivissä, viereisellä penkillä istuu jo iloisen näköinen, vaaleahiuksinen poika. Menen paikalleni ja hän tervehtii minua innostuneesti, ”hei, olen Luka ja sinun täytyy olla Alisa!”
”Joo, voit kutsua minua Lisaksi.” sanon hänelle.

”No, miltä se tuntuu olla koko koulun huomion kohteena? Olemme odottaneet sinua jo elokuusta saakka!” Luka sanoo naama virneessä.

Punastun korviani myöten, apua, miten niin koko koulun huomion kohteena. Mitä ihmettä hän puhuu?
”Mitä sinä tarkoitat,” saan soperrettua hänelle.
”Olet ensimmäinen vaihto-oppilas koulussamme Australiasta, joten tietysti sinua on odotettu ja sinusta puhuttu! Olisitpa kuullut miten sinun ulkonäköäsi arvuuteltiin ennen tänne tuloasi! Pakko kyllä myöntää, että emme osanneet odottaa mitään noin kaunista,” Luka sanoo hymyillen ystävällisesti.

Jos mahdollista punastun vielä enemmän. Eihän tämä voi olla todellista, minähän olen aivan tavallisen näköinen tyttö. Onneksi kemian opettaja Koskinen, tulee juuri silloin luokkaan ja pyytää hiljaisuutta. Huh. Mitähän tästä tulee? Koskinen määrää meidät tekemään ryhmätöitä pareittain, Luka on minun parini. Hän käy hakemassa tarvittavat aineet opettajan pöydältä ja saan tilaisuuden katsella häntä vähän tarkemmin. Hän on pitkä, ainakin 185 cm, hänellä on vaaleat, ihanan pörröiset hiukset ja uskomattoman harmaat silmät. Leveät hartiat ja lihaksikas, sopusuhtainen vartalo. Näyttää todella hyvältä! Juuri sillä hetkellä hän katsoo minuun ja virnistää kuin arvaten ajatukseni. Painan katseeni alaspäin ja etsin kirjasta oikean kohdan. 

Lopputunti sujuu ihan hyvin, saan pidettyä harhailevat ajatukseni kasassa, pysyn normaalin värisenä ja saamme harjoituksen tehtyä loppuun. Siivotessamme välineitä pois kosketan vahingossa hänen kättään ja sävähdän. Pystyn melkein näkemään sähkön, joka välillämme virtaa. Vetäisen käteni nopeasti pois ja katson häntä ihmeissäni. Luka jatkaa siivoamista kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kolmas

Menen huoneeseeni ja heittäydyn hetkeksi sängylle pitkälleni ja luen kirjaa. Silmäni painuvat väkisin kiinni ja olen unessa. Herään omaan huutooni, olen aivan paniikissa, en hetkeen tajua missä olen ja mitä on tapahtunut. Näen uudelleen ja uudelleen silmissäni äitini onnettomuuden. 

Laura juoksee huoneeseen, halaa minua ja rauhoittelee, se oli vain pahaa unta, shh, rauhoituhan nyt. Vähitellen hengitykseni tasaantuu ja saan kiinni todellisuudesta.

”Haluatko puhua siitä,” Laura kysyy.

”En, näin vain pahaa unta.”

”Ok, jaksaisitko tulla alakertaan meidän kanssamme?”

”Joo, tulen perässä ihan hetken kuluttua.”

Laura lähtee huoneesta ja sulkee oven perässään. Istun sängyllä ja painan pääni käsiini. Ikävä on tuskallista, varsinkin, kun en tiedä onko se lopullista. Äiti on sairaalassa hengityskoneessa, lääkärit eivät osaa arvioida herääkö hän enää koskaan. Tiedän, että onnettomuus ei ollut minun vikani, mutta tunnen silti siitä syyllisyyttä.

Menen kylpyhuoneeseen, huuhdon kasvoni kylmällä vedellä, nostan katseeni peiliin ja katson omaa peilikuvaani. ”Kyllä sinä pärjäät” sanon itselleni ja harjaan pitkät tummat hiukseni ja sidon ne poninhännälle.

Viikonloppu menee nopeasti Airistojen kanssa touhutessa, pian on jo maanantai ja ensimmäinen koulupäivä. Odotan sitä sekä innostuneena että kauhuissani. Miten ihmeessä tulen pärjäämään koulussa, josta en tunne ketään? Onneksi osaan puhua suomea, kiitos isälleni siitä! Tällä kertaa minä olen se outo, uusi tyttö. Näytänkin aivan erilaiselta kuin nämä vaaleat suomalaiset, minulla on tummat puoleen selkään asti pitkät hiukset ja ruskeat silmät, olen pitkä, melkein 175 senttiä. Tulen taatusti erottumaan joukosta.

Makailemme sunnuntai-iltana Ninan kanssa minun sängylläni, hän kertoo minulle koulusta. Siellä on vain 400 oppilasta, kotoa sinne on matkaa viitisen kilometriä.

”Voimme kulkea minun autollani, sain äskettäin ajokortin ja Joonas osti minulle syntymäpäivälahjaksi oman auton. Se on ihana, riittävän iso, että sillä pääsee myös hangessa eteenpäin ja silti riittävän pieni, että se ei näytä pröystäilevältä. Sinäkin voisit muuten ajaa suomalaisen ajokortin, meidän olisi helpompi kulkea sitten?” Nina ehdottaa minulle.

”Minulla on kyllä australialainen ajokortti, se ei varmaan käy täällä? Pitää kysyä voinko tehdä vain ajotestin, eikös sen voi tehdä myös koululla?” kysyn häneltä.

Nina nauraa, ”ei voi. Sinun pitää mennä autokouluun sitä varten, Joonas järjestää sen. Minä ainakin menen nyt nukkumaan, nähdään aamulla.”

Etsin valmiiksi huomiset vaatteet, jotain tavallista, että en erotu liikaa joukosta. Valitsen mustan poolopuseron, farkut ja villatakin. Pakkaan reppuuni koulutarvikkeita, joita Laura oli ystävällisesti minulle hankkinut, käyn pesulla ja menen sänkyyn. Juuri ennen nukahtamista soitan isälle. Kerron hänelle kuulumiset ja sen kuinka erilaista täällä on. Lunta, pakkasta, pimeää. Myös ulkoilua, hyvää ruokaa, takkatulta ja mukava perhe. Kaivaudun peiton alle ja huokaisen syvään, ihanaa käydä nukkumaan. Juuri kun olen vaipumassa uneen nousevat mieleeni lentokentällä näkemäni poika ja hänen jäänsiniset vihaiset silmät. Minua puistattaa ja viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista on, että toivottavasti en näe häntä huomenna koulussa. 

Toinen

Ajamme kauniin, lämpimästi valaistun valkoisen kivitalon pihaan. Joonas avaa autotallin oven kaukosäätimellä ja ajaa auton suoraan autotalliin, jonka kautta pääsee sisälle taloon. Hän nostaa laukkuni sisälle ja esittelee minulle tiloja. Alakerrassa on valtavan kokoinen eteisaula, joka aukeaa olohuoneeseen. Olohuoneen takaseinää peittävät koko seinän kokoiset ikkunat, Joonas kertoo, että niistä on huikea näköala järvelle. Pimeässä siellä ei näy mitään muuta kuin valoja pihalta. Joonas kertoo takimmaisten valojen tulevan rantasaunasta, joka lämmitetään talvella viikonloppuisin ja kesällä joka ilta. Lisäksi alakerrassa on keittiö, kirjasto, sauna, kylpyhuone, ruokailutila ja kotiteatteri. Aulasta lähtevät leveät rappuset toiseen kerrokseen, jossa on Ninan ja Joonaksen ja Lauran makuuhuone, sekä vierashuoneet, joista yhteen minä majoitun. Huoneessani on ihana, paksu vaalea matto, parivuode sekä oma kylpyhuone ja siitä pääsee suoraan koko taloa kiertävälle parvekkeelle. Kaiken kruunaa kylpyhuoneessa oleva iso poreamme, näen jo itseni lojumassa vaahtokylvyssä.

Laura rykäisee ovella, hänen suupielessään karehtii hymy, kun hän seuraa innostuneisuuttani.

”Aivan ihana huone” - huudahdan hänelle!

”Kiitos, hän vastaa hymyillen lämpimästi” Hän avaa yhdellä seinällä olevan oven ja sanoo, ”tässä on vaatehuone, voit purkaa tavarasi tänne. Sinä haluat varmaan käydä pesulla pitkän lentomatkan jälkeen, vaihtaa jotain mukavampaa päälle ja tulla syömään illallista, pääset sen jälkeen lepäämään.”

Käyn pikasuihkussa ja vaihdan ylleni mukavat farkut ja t-paidan, jonka päälle laitan lämpimän neuleen. Kipaisen alakertaan ja suuntaan kohti ruokailuhuonetta. Siellä tuoksuu ihan mielettömän hyvälle, nälkä kurnii vatsassani ja muistan, että olen syönyt viimeksi aamiaista. Lentokoneen ateria oli ihan käsittämätöntä mössöä, näykin siitä palan sieltä ja toisen täältä. Olen juuri testannut viisi eri lentoyhtiötä ja jokaisen pöperöt olivat yhtä mitään sanomattomia.

Astun ruokailuhuoneeseen sisään, takaseinällä rätisee tuli isossa avotakassa. Joonas hihkaisee iloisena minulle, ”liity seuraan Lisa, voit istuutua tuohon Ninan vastapäätä, toivottavasti sinä olet nälkäinen. Meillä on tänään illalliseksi minun lempiruokaani, texmex-lasagnea, Laura laittoi sen uuniin kun lähdimme kentälle ja se on nyt parhaimmillaan.” Istuudun ja alamme syödä, ruoka on ihanaa. Juttelemme syömisen aikana niitä näitä, Joonas on pääasiassa äänessä. Hän kertoo perheestä, Suomesta ja Joensuusta. Hänellä on miellyttävän kuuloinen ääni ja hauskoja juttuja. Kuuntelen häntä mielelläni. Uskon, että sopeudun hyvin elämään tämän perheen kanssa. Syötyämme kiitän ruoasta, nousemme pöydästä ja raivaamme yhdessä astiat keittiöön ja astianpesukoneeseen. En pysty pidättämään leveää haukotusta ja Laura sanoo minulle ”mene vain Lisa nukkumaan, sinä olet aivan uuvuksissa.” Hymyilen hänelle unisena ja lähden huoneeseeni.


Onneksi huomenna on lauantai, saan nukkua pitkään ja totutella aikaeroon viikonlopun ajan. Laitan itselleni kuuman vaahtokylvyn, lojun siellä nukahtamispisteeseen saakka ja kömmin sänkyyn ihanan kuohkean untuvapeiton alle. Lakanat tuoksuvat raikkaalle ja huoneessa on ihanan viileää, nukun parhaiten vähän kylmässä. Jätän verhot auki ja katselen tähtiä kunnes nukahdan.

Herään aamulla varhain, ulkona on vielä ihan pimeää. Täällä tosin taitaa olla pimeää melkein läpi vuorokauden näin talviaikaan. Pomppaan ylös sängystä ja puran laukkuni omaan vaatehuoneeseeni. Nostan laukusta esiin kuvan, joka otettiin äidistä, isästä ja minusta viime kesänä, nauramme ja näytämme siinä kaikki niin onnellisilta. Laitan kuvan lipaston päälle ja virnistän sille. Kyllä tästä hyvä vielä tulee!


Pukeudun ja loikin rappuset alakertaan, suoraan keittiöön ja jääkaapille. Minulla on sudennälkä. Teen itselleni munakkaan, lisäksi keitän kahvia ja puristan mehua pöydältä löytämistäni appelsiineista. Katan aamiaisen keittiöön ja syön hyvällä ruokahalulla. Lueskelen samalla pöydällä ollutta edellisen päivän sanomalehteä, hyvää kieliharjoitusta minulle. Samassa kuulen askelia ja Nina tulee keittiöön.

”Huomenta Lisa, oletpas sinä herännyt varhain. Täällä tuoksuu ihanalta!” hän sanoo.

”Huomenta, istutko syömään kanssani aamiaista? Haluatko sinäkin munakkaan, minä voin paistaa?” kysyn häneltä.

”Joo, se kuulostaa ihanalta, paista vain. Saitko sinä nukuttua hyvin?” Nina kysyy minulta.

”Nukuin kuin tukki, en herännyt kertaakaan koko yönä, enkä nähnyt mitään unia. Olen täynnä energiaa. Mitä voisimme tehdä tänään, onko vielä yhtä kylmä kuin eilen,” puhua pulpatan hänelle samalla kun kaivelen munakastarpeita jääkaapista.

Nina naurahtaa ja kertoo ilman lämmenneen, enää on vain -12 astetta pakkasta. Juuri sopiva keli ulkoiluun.

Raivaamme aamiaisastiat pois pöydästä, Nina antaa minulle toppahousut ja lapaset, oma takkini kuulemma kelpaa. Kävelemme ensin pihapiirissä ja hän näyttää minulle rantasaunan ja kertoo kuinka ihanaa kesällä on mennä suoraan saunasta uimaan. Nina kertoo, että Joonas tekee rannalle aina talveksi avannon, he Lauran kanssa tykkäävät uida siinä aamuisin. Hrrr… pelkkä ajatuskin nostaa ihoni kananlihalle. Menemme autotallin takana olevaan isoon varastoon ja Nina esittelee minulle siellä olevat moottorikelkat ja mönkijät. ”Mennään joku päivä ajelulle, kunhan ensin totut täällä olemiseen, lumeen ja pakkaseen. Meiltä löytyy täältä sinullekin sopivat varusteet,” hän sanoo minulle. Naurahdan hämilläni, en minä osaa millään moottorikelkalla ajaa, ajatuskin tuntuu pelottavalta.

Jatkamme kävelylenkkiä tietä pitkin, lumi narisee kenkien alla ja hengitys höyryää kävellessämme. Lähin talo on noin 500 metrin päässä Airistojen talosta. Kauniin valkoisen kivitalon pihalla juoksee valkoruskea koira ympyrää, ympyrän keskellä seisoo pieni tyttö nauraen kippurassa. Koira juoksee niin että lumi vain pöllyää, tyttö viskoo sille lumipalloja ja koira yrittää ottaa niitä kiinni suullaan. Nina hihkaisee hänelle, ”hei Marja, mitä kuuluu?” Tyttönen juoksee luoksemme hangessa, koiran seuratessa perässä. ”Hyvää kuuluu, on minun vuoroni ulkoiluttaa koira. Lenkitän häntä tässä pihalla, enkös olekin ovela! Kuka sinä olet?” Marja kysyy ja katsoo minua valtavilla sinisillä silmillään, jotka ovat melkein kirkkaanpunaisen pipon reunan alla piilossa.

”Olen Alisa, ystäväni sanovat minua Lisaksi. Olen täällä Airistojen perheessä vaihto-oppilaana, tulemme varmasti näkemään usein”, vastaan hänelle.

”Kivaa! Koira sano päivää Lisalle!” Koira istuu tottelevaisena, kallistaa päätään ja ojentaa tassunsa minulle. Nauran ja tartun siihen, ”päivää Koira.” Talon kuistille tulee pieni pyöreähkö vaaleahiuksinen nainen, hän huutaa Marjalle ” tulkaahan aamupalalle!” Marja katsoo meitä ja sanoo, ”äiti huutaa, minun pitää mennä, heippa.”


Vilkutamme tytölle ja koiralle ja kävelemme eteenpäin tietä pitkin. Nina kertoo, että Marja perheineen on asunut naapurissa nyt noin vuoden verran, he muuttivat taloon eteläsuomalaesta Marjan isoisoäidin menehdyttyä. Tyyne-mummi asui talossa yksinään yli kaksikymmentä vuotta, miehensä kuolemisesta saakka. Toivo-pappa kuoli tapaturmaisesti metsästysreissulla ollessaan karhujahdissa. Tyyne oli oikea teräsmummo, hän kuoli 95 – vuotiaana sydänkohtaukseen, saappaat jalassa, lumitöitä tehdessään. Juuri niin kuin oli itse toivonutkin. Marjan vanhemmat eivät halunneet jättää suvun vanhaa taloa tyhjäksi, joten he järjestivät elämänsä uudelleen ja muuttivat tänne. ”Äiti on siitä tosi iloinen, he ovat Marjan äidin, Katriinan kanssa ystävystyneet oikein kunnolla,” Nina selittää. ”Heillä on myös vanhempi tytär, Nana, hän on samassa koulussa kuin me,” hän jatkaa.


Kävellessämme kotia kohti Nina hihkuu innosta ja kertoo, että olemme menossa seuraavana viikonloppuna Kolille, paikalliseen luonnonpuistoon, hänen koulukaverinsa mökille kelkkailemaan ja laskettelemaan. Tulevalla viikolla on koulusta vapaata myös perjantaina, on Suomen itsenäisyyspäivä.

Ensimmäinen

Nojaan syvemmälle lentokoneen istuimessa ja yritän löytää hyvän asennon. Tämä on jo neljäs kone, olen tehnyt matkaa reilusti yli 30 tuntia ja tunnen sen jokaisessa lihaksessani. Yritän venytellä, mutta tila ei anna periksi, tönäisen vahingossa vieressäni istuvaa naista kylkeen. ”Anteeksi,” sanon hänelle ja hymyilen ystävällisesti. Nainen tuhahtaa minulle ja kääntää katseensa pois. Kohautan olkapäitäni, olkoon sitten. Onneksi matka loppuu pian ja pääsen jaloittelemaan.

Sain tiedon vaihto-oppilaspaikasta Suomessa jo yli puoli vuotta sitten. Uusi kotini on Itä-Suomessa sijaitsevassa pienessä kaupungissa, Joensuussa. Suomalainen perheeni asuu järven rannalla, perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi ikäiseni tyttö. Toivottavasti hän on mukava ja saan hänestä ystävän. Suomesta tiedän nyt jo Kalevalan, tuhannet järvet sekä kylmät talvet.

Suomeen saapumiseni on viivästynyt erilaisten esteiden vuoksi, nyt on jo joulukuu, ja vihdoinkin olen matkalla Joensuuhun. Lensin ensin Sydneystä Singaporeen, jossa odotin Saksaan lähtevää konetta viisi tuntia, Saksasta lensin Helsinkiin ja Helsingistä sitten Joensuuhun. Olen tehnyt matkaa jo aivan liian kauan ja olen aivan poikki väsymyksestä.

Lentokone laskeutuu pehmeästi Joensuun kentälle, ulkona on pilkkopimeää vaikka on vasta iltapäivä. Näen pienestä ikkunasta ulkona olevan matalan, parakkimaisen rakennuksen, sen täytyy olla lentokenttä. Turvavyömerkkivalo sammuu, nousen ylös ja otan reppuni ylälokerosta, kiedon kaulaliinan tiukemmalle ja painan upouuden pipon syvemmälle päähän. Lentoemäntä kertoi, että ulkona on -20 astetta pakkasta, onneksi minulla on myös uusi talvitakki ja saappaat.

Tiedän, että Suomessa on talvella kylmää, mutta mikään ei kuitenkaan ole valmistanut minua siihen jäätävään ilmaan, jonka vedän keuhkoihini, kun astun koneen rappuset alas. Onneksi matka koneelta lentokentän suojiin on vain muutaman metrin mittainen. Sisällä hytisen kylmästä ja ihmettelen, mihin olen tullut. Odotustilassa on kalpeita ihmisiä, joista näkyy vain nenäpää ja silmät pipojen ja kaulaliinojen alta. Törmäilen ihmisten seassa kohti matkatavarahihnaa. Seison hihnan vieressä odotellen laukkujani ja tähyilen samalla ympärilleni ja yritän nähdä, onko kukaan tullut minua vastaan. Siinä pyöriessäni tönäisen vahingossa vieressäni seisovaa poikaa, soperran olevani pahoillani ja kohtaan hänen katseensa. Jäänsiniset silmät polttavat omiani, poika näyttää todella vihaiselta. Säikähdän ja vetäydyn kauemmaksi. Outo, pimeä ja jääkylmä maa. Onpas hienoa, jos ihmisetkin täällä ovat samanlaisia. Ravistan päätäni karkottaakseni ahdistavan tunnelman, taidan olla aivan sekaisin väsymyksestä.

Havahdun taskustani kuuluvaan musiikkiin, puhelimeni soi. Kaivan sen esiin ja vastaan nopeasti,
”Hei Alisa, miten matka meni, oletko jo päässyt Joensuuhun saakka?” isä kysyy, kuulen huolestumisen hänen äänestään ja yritän rauhoitella häntä.
”Olen ihan ok, kone laskeutui juuri äsken. Matka meni  hyvin, nukuin kohtuullisesti osan lennoista,” vastaan hänelle.
”Hyvä, että sait levättyä edes vähän. Onko siellä kylmä? Ollaanko sinua vastassa?” Isä jatkaa kyselytulvaansa ja samalla hetkellä näen suomalaisen perheeni, he seisovat tiiviinä ryhmänä oven vieressä. Pitkä, harteikas, tummahiuksinen mies, siro, hoikka nainen ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, kädessään lappu, jossa on nimeni. Lappu on koristeltu pienillä kukkasilla, i:n pisteenä on sydän. Vilkutan heille ja sanon isälle, ”heippa, minun pitää nyt mennä, minua odotetaan. Soitan sinulle heti kun pystyn.” Suljen puhelimen ja tungen sen takaisin talvitakkini taskuun.

Perheeni vilkuttaa minulle, pujottelemme ihmisten ohitse toistemme luo. Kättelemme ja esittelen itseni.
”Hei, olen Alisa, hauska tavata teidät. ”
”Hei Lisa, minä olen Joonas ja tässä ovat vaimoni Laura sekä tyttäremme Nina. Miten sinun matkasi meni?”
”Matka meni ihan hyvin, laukkuja en ole vielä saanut, toivottavasti ne tulevat perille,” vastaan hänelle.
”Millaiset laukut sinulla on? Minä voin ottaa ne, menkää te jo autolle odottelemaan. Auto ei ole vielä jäätynyt ihan täysin, voitte pitää sen käynnissä ja lämpimänä odotellessanne minua.” Joonas sanoo ja antaa auton avaimet Lauralle.

Kerron Joonatanille laukkujeni tuntomerkit, ne olisi helppo löytää, samanlaisia neonvihreitä ei voi olla kenelläkään. Äiti rakastaa vihreää väriä ja minä sain hänen laukkunsa käyttööni onnettomuuden jälkeen. Äidin onnettomuus on yksi syy, miksi tulin Suomeen. Halusin päästä hetkeksi eroon siitä kaikesta, odottelun ja suremisen välimaastosta, siitä, että en tiennyt mitä minun piti tuntea tai miten olla. Halusin etäisyyttä ystäviin, opettajiin ja naapureihin. Halusin, että kukaan ei katso minua huolestuneena, uskaltamatta kysyä yhtään mitään, peläten, että menen rikki pelkistä sanoista. Onnettomuus on myös syy siihen, miksi tulen tänne vasta nyt, alun perin minun piti tulla jo heti lukukauden alkuun. Opiskelupaikkani on Joensuun kansainvälisessä korkeakoulussa. Odotan malttamattomana uutta alkua ja uusia ihmisiä.

Havahdun ajatuksistani, olemme astelleet ulos ja Laura katsoo minua kysyvästi, hän taisi sanoa minulle jotain.
”Anteeksi, olin ajatuksissani ja en kuullut mitä sanoit,” sanon hänelle hämilläni.
”Ei se mitään, rupattelin vain. Olet varmaan väsynyt pitkän matkan jälkeen,” Laura vastaa hymyillen.
Puhkean juuri silloin leveään haukotukseen, olen niin uuvuksissa että en jaksa edes vastata hänelle, yritän hymyillä, mutta tuntuu kuin suupieleni olisivat pumpulia.  Laura naurahtaa, taputtaa minua olkapäälle ja sanoo ”pääset kyllä ihan pian lepäämään, emme rasita sinua nyt liioilla kysymyksillä.” Saan väännettyä huulilleni hymyn tapaisen haukotuksen lomasta ja toivoin pääseväni mahdollisimman pian kuumaan suihkuun ja pitkäkseni oikeaan sänkyyn.
Kävelemme pysäköintialueelle ja Lauran napsauttaessa auton avaimia vilkut välkkyvät valkoisessa maastoautossa. Siirrymme kylmästä hytisten sisälle autoon, onneksi se lähtee käyntiin helposti ja lämpiää nopeasti. Minusta tuntuu, että nenänpää ja sormet irtoavat, olen ihan umpijäässä, miten missään voi olla näin järkyttävän kylmä? Kysyn Ninalta onko tämä pakkanen normaalia? Hän naurahtaa ja sanoo, että tämä on vielä kohtuullista. Koko viime viikon pakkanen on ollut päälle – 30 asteessa, ”odotahan kun se laskee taas niihin lukemiin.  Silloin silmäripsetkin jäätyvät.”
Joonatan avaan auton takakontin ja laittaa laukkuni sinne sisälle, onneksi molemmat ovat tallella. Kotona laukkuun pakkaamani, retkeilykaupasta ostetut villahousut ja kalsarit tuntuivat liioittelulta, nyt odotan vain sitä hetkeä, että saan vetää ne jalkaani.
Lähdemme matkaan, kaupunkiin on lentoasemalta vain 15 minuutin matka. Auton katto on lasia, katselen siitä taivaalle, ulkona on aivan pimeää, vain tähdet loistavat. Huokaisen ja suljen silmäni, olen väsyneempi kuin koskaan. Auton sisällä on lämmin ja moottori hurisee tasaisesti, Laura ja Joonas keskustelevat etupenkillä vaimealla äänellä keskenään suomeksi. En jaksa keskittyä niin paljon, että kuulisin heidän sanansa kunnolla.
Havahdun siihen, kun vauhti hiljenee, taisin nukahtaa. Avaan silmäni ja näen auton lasikaton läpi tähdenlennon. Toivon nopeasti, että elämä asettuisi uomiinsa ja saisin olla taas minä.

.